Minä päädyin osastolle, vaikean masennuksen ja itsetuhoisuuteni takia. Minä vihasin kaikkea, olin täynnä vihaa. Vaikka pihalla paistoi aurinko, minun elämäni oli täynnä vesisadetta. Ihmiset viereltäni katosivat pikkuhiljaa, harmaantuivat pikkuhiljaa pois. Ystävä ja tukiverkkoni kaikkosi. Lääkäreitä toistensa perään, psykologeja ja hoitajia jotka yrittävät kurkistaa sisimpääni. Sisälle pilaantuneeseen sieluuni, jonka on paha olo myrkyttänyt. Minua pompotettiin lääkäriltä toiselle, jokainen hoitaja tahtoi tietää mitä päässäni liikkui. Kerran menin avaamaan suuni, mikä oli elämäni suurin virhe, ja minut petettiin. Ensin revitään haavat auki, ja sitten heitetään suolattu puukko perään. Se jos mikä sattuu, kun sen tekee hyvinvointivaltion ihminen. Lääkäri rikkoi lakia, petti minut ja antoi kaikkien ymmärtää että olen vain sekaisin oleva lapsi kuka ei ymmärrä. Minä jos kuka vittu ymmärrän. Ja sen jälkeen halusin tappaa itseni enemmän kuin ikinä.
Samaan aikaan aloin kuulla valheita ja erilaisia paljastuvia harhakuvia ympäristöstäni, jokainen ihminen kääntyi minua vastaan. Minä en päässyt pois, en päässyt mihinkään.
Joka päivä istuin ikkunalaudallani itkien, repien vanhoja arpia auki, raapien ja purien. "Katsokaa minua, päästäkää minut pois, katsokaa kun minä hakkaan pääni paskaksi seinään"
En tuntenut elämäni arvoa ollenkaan. En tunne sitä edelleenkään. Halusin niin kovasti pois, ja tajusin sen salan; hymy. Kun hymyilee, kaikki on hyvin, ja pääsee pois. Niin kävi.
Osa on varmaan miettinyt, miksen hae apua. Tarina on syy siihen, minä halveksun edelleen niitä samoisia lääkäreitä, ja pelkään mitä muuta pahaa he ovat saaneet aikaan muille. Jokainen aikuinen on mielestäni petturi, ja jokainen sosiaalityövoiman ihminen on paha ja haluaa pahaa minulle. Repiä haavat ja pettää, uudestaan.
Kukaan ei tänäkään päivänä huomaa sitä mitä hymyn takana piilee, ja se laukaisi kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Olen tajunnut sen itse, miten jakautunut ihminen olen. Se pelottaa minua. En edes tiedä millainen on oikea minäni, ilman tätä pöpöä.
Vai olisinko edes itseni ilman demoniani?
välillä itsekin mietin, millainen mahtaisin olla iman tätä kaikkea. mutta olen ollut ennen terve. me kummatkin olemme. miksemme voisi siis parantua? <3 *voimahali*
VastaaPoistahaluisin kirjottaa jotain rakentavaa ja tukevaa mut en pysty laittamaan sitä lauseiden muotoon. kaikki hajoo mun ympäriltä. olen silti täällä aina lukemassa ja toivomassa että sulle tulee paremmat ajat vielä joskus.
VastaaPoistaraskainta kaksisuuntaisessa onkin se, ettei enää tiedä millainen oikea minä on. voimia! ♥
VastaaPoistaTosi kurjaa että sua on huijattu ja satutettu.
VastaaPoistaTodella todella kurjaa, koska miten sitä voisi sitten enää luottaa ihmisiin? :/
"Puoltakaan en sun kivuistan voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan." ♥
Ja kiitos kommentista. <3
Osaan hyvin kuvitella, että on raskasta selittää asioita yhä uudelleen vaihtuvalle hoitohenkilökunnalle. On myös helppo saada kiinni siitä, miten vaikeaa on hakeutua lääkärille, jos aiemmin on kokenut tulevansa huijatuksi.
VastaaPoistaJotta jokin muuttuisi, jotakin pitää muuttaa. Se voi tarkoittaa myös sellaista asiaa, jonka et tahtoisi muuttuvan.
Luultavasti sun ruokailutottumusten on muututtava suuntaan, josta olet pyrkinyt pois. Kuvasi omasta kehostasi ja normaalista kehosta on luultavasti muututtava. Ja varmasti muidenkin asioiden. Voihan se tarkoittaa myös laitoshoitoa, ei kai sekään mahdotonta ole. En tosin tiedä missä oloissa täysi-ikäinen voidaan pakottaa laitoshoitoon.
Voihan olla, että joudut taas hiljalleen avaamaan itseäsi. Joudut kohtaamaan kipeitä asioita, joita on vaikea kestää.
Paljonko nykyistä pahemmaksi tilanne voi kuitenkaan siitä muuttua?
Jos kuviteltaisi, että aamulla kun heräisit, olis tapahtunut ihme, ja kaikki ongelmat olisi pois pyyhitty. Mistä itse huomaisit sen? Mistä muut ihmiset huomaisivat, että olet taas kunnossa?
Tsemppiä. =)