mindopening part. 1

Nyt minua kiukuttaa. Varoituksen sananen, seuraava avautuminen sisältää paljon vihaa ja sekavia ajatuksia ja kiroiluani pyydän anteeksi.

Kyllä minä olen se vitun kakara kuka ei ymmärrä mistään asioista yhtään mitään, MUTTA PYYDÄN, katso itsekin joskus peiliin!  

Miten minä päädyin tähän tilanteeseen että minulla ei ole ketään kenelle puhua? Miksi huomasin vasta nyt että ihmiset ovat kadonneet? Miksi pääni sisällä on niin valtava paine että tuntuu että se räjähtää? Miksi juuri nyt 13 kuukauden jälkeen haluan vaeltaa veitsellä kehoni verelle? Miksi jokainen olettaa minun tekevän jotain juuri nyt kun vähiten jaksaisin mitään tehdä? Miksei ne ihmiset voi saatana edes yrittää ymmärtää?!

Minusta tuntuu että tämä paine on kestänyt liian kauan. Olen poikki. Kuvittelin että nyt saan hengähtää, on kesä, mutta ei, paineen hetkeksi purkauduttua tilalle puskettiin lisää.  

Minä en ole mikään painekattila, ja jos olenkin niin sekään ei ole ikuisesti ehjä.

Mitä minä teen, kun en voi kun itkeä itkemistäni ja samaan aikaan nauran peilikuvalleni ja sille miten luuseri olen ja miten paljon sekavia ja ahdistavia ajatuksia sisälläni on. Ehkä minä avaan itseni nyt maailmalle ja näytän miten heikko oikeasti olen, enkä kestä yhtään enempää painetta, ahdistusta ja pelkoa. Ehkä sitten huomataan että ei kannata asettaa mitään tielleni enää, koska tipahdan pian.  

Tungen nyt sen saatanan tekohymyn vaatekaappiini ja kaivan sen 

minulla-on- nyt-oikeasti-paha-olla 

-ruton esiin jolla karkoitan ihmiset entistä kauemmaksi.

Minä haluan huutaa tälle maailmalle että vihaan elämää.

Minä tahdon huutaa näille ihmisille että jättäkää minut rauhaan.

Minä tahdon huutaa ystävilleni että älkää jättäkö minua.

Minä tahdon huutaa demonilleni että painuu helvettiin päästäni.